Mitä kestävästä ruoasta ja ”ruokamurroksesta” jää usein sanomatta?
Haastavat ajat saavat monet pohtimaan, mistä ruoka oikeastaan tulee. Onko ruokani tuotettu kestävästi? Onhan sitä varmasti saatavilla jatkossakin? Nämä pohdinnat näkyvät mm. kasvisruokavalion, eettisemmin tuotetun lihan ja lähiruoan suosion kasvussa. Kaupan elintarvikepakkauksissa vilisevät hiilipäästöt, vähäsokerisuus, tuottajatarinat, eettisyys ja hyvinvoivat eläimet. Moni viherpeukalo panostaa myös aiempaa enemmän kotipuutarhaansa, etsii viljelypalstaa tai keräilee ja säilöö. Maallemuuttoa tavoittelee yhä useampi ja ruoan tuottaminen itselle on tähän vahva motivaatio.
Asiantuntijapiireissä on viime vuosina alettu puhumaan ”ruokajärjestelmästä”. Sillä tarkoitetaan kaikenlaisia ruokaketjuja pellolta pöytään sekä ruokaan liittyvää politiikkaa, tutkimusta ja kulttuuria. Laajan kokonaisuuden hahmottaminen vaatii melkoisesti ja siksi yksinkertaistaminen houkuttaa.
Puhetta kestävästä ruoasta riittää: ruokaomavaraisuus, maatilojen kannattavuuskriisi, torjunta-aineet ja geenimuuntelu, maaperän hyvinvointi, sisäviljely, ruokavienti, maatalouden hiilipäästöt, ruokahävikin vähentäminen, kasvipohjainen ruokavalio ja paljon enemmän. Sanotaan, että ruokajärjestelmä on murroksessa, mutta mitä se tarkoittaa?
Mikä tässä kaikessa on olennaista? Mitä minä voin tehdä, että ruokamurros menee oikeaan suuntaan? Monimutkaisen ruokajärjestelmän parempi ymmärtäminen auttaa tekemään omaan tilanteeseen sopivia valintoja.
Tässä artikkelissa esittelemme muutamia ruokajärjestelmään liittyviä tärkeitä mutta julkisuudessa vähemmän huomioituja teemoja. Nämä seikat voivat auttaa ymmärtämään ruokamurrosta ja kaupunkilaiskuluttajan roolia laajemmin ja monipuolisemmin.
Keskustelua voit käydä Parasta Pirkanmaalta -sivuston Twitterissä ja Facebookissa sekä FUSILLI-hankkeen somekanavissa #FUSILLI #FUSILLI_project #ruokamurros #parastapirkanmaalta #ruokajärjestelmä.
Ruokamurroksen hiljaista sisäpiiritietoa
Seikka no. 1: Valtaosa maatiloista ei tuota ruokaa.
Pirkanmaallakin on tuhansia maatiloja, mutta näistä vain murto-osa myy ruokaa kuluttajille, ruokakauppoihin ja ravintoloihin. Maatilojen enemmistö on erikoistunut tuottamaan raaka-ainetta elintarviketeollisuudelle. Tämä jää monelta aktivistilta oivaltamatta, joten tämä on hyvä toistaa: Ruokamme ei tule maatiloilta, vaan tehtaista ja maatilat ovat näiden tehtaiden raaka-ainetoimittajia.
Toisesta suunnasta katsottuna tämä tarkoittaa, että vähittäiskauppa – Suomessa lähinnä Keskon kauppiaat ja alueelliset Osuuskaupat – ostavat valtaosan ruoastaan näiltä tehtailta, eivätkä maatiloilta. Keskon tuoreen julkaisun mukaan vain 1,5 % heidän myymistään elintarvikkeista tulee suoraan maatiloilta. Lue lisää Maaseudun Tulevaisuus -lehden verkkosivuilta: www.maaseuduntulevaisuus.fi/talous/artikkeli-1.1618333
Seikka no. 2: Maataloustuet ohjaavat suomalaista ruoantuotantoa enemmän kuin moni tietää.
Puolet maatilojen tuotosta maksetaan yhteisestä kukkarostamme tukina (verojen kautta). Tuet tulevat aina, onnistuu sato tai ei. Tuottajat eivät siis kasvata sellaista ruokaa, mitä kuluttajat haluavat, vaan sellaista, mihin tuet kannustavat ja tietenkin sitä, mitä elintarviketeollisuus haluaa.
Lisäksi maataloustuista suuri osa liittyy pinta-alaan: tämä kannustaa tuottajia tekemään mahdollisimman vähän työtä yhden hehtaarin eteen ja kasvattamaan hehtaareita. Tämä taas kannustaa kasvattamaan maatilan kokoa ja erikoistumaan yhteen tuotantosuuntaan tai yksittäisiin tuotantokasveihin – mikä taas ohjaa edelleen myymään tuotannon raaka-aineena elintarvikejalostajille.
Jos siis ihmettelemme, miksei meillä ei ole enempää idyllisiä, monimuotoisia pientiloja, jotka tuottavat kaikenlaista suoraan lähialueen asukkaille, tässä yksi suurimmista syistä. Maataloustukien avulla me tuotamme todella runsaasti edullista raaka-ainetta hurjasti pienentyneellä joukolla maanviljelijöitä, eikä kukaan halua huvin vuoksi maksaa enempää ruoastaan.
Seikka no. 3: Ruokaketjumme ovat tehokkaita, mutta energiasyöppöjä
Pitkät ruokaketjut, joissa erikoistutaan ja tuotetaan teollisessa mittakaavassa, ovat erittäin tehokkaita vähentämään ihmistyön määrää, kuten edellä todettiin. Pienimuotoinen lähiruoan tuotanto (suoramyynti) ja varsinkin kotitarvetuotanto ovat monin verroin kalliimpaa tästä syystä. Koneellistettu, erikoistunut maatalous ja keskittynyt elintarviketeollisuus liikuttavat ruoka-aineita valtavissa erissä. Tämä laskee yhden tuotteen hintaa verrattuna artesaanituotantoon ja pientuotantoon.
Mutta paradoksaalisesti pitkissä ruokaketjuissa energiaa kuluukin huomattavasti enemmän tuotettua kaloria kohden kuin ns. perinteisessä tuotannossa, jossa käytetään ihmistyövoimaa, alkeellisempaa teknologiaa ja eläinten työtä. Niin kauan, kun meillä on suhteellisen edullista (fossiilista) energiaa käytettävissä koneiden valmistamiseen ja liikuttamiseen sekä lannoitteiden ja kasvinsuojeluaineiden valmistamiseen, teollisen mittakaavan ruokaketjut ova edullisimpia.
Lue lisää ruokajärjestelmien haasteista Parasta Pirkanmaalta -sivustolta: https://parastapirkanmaalta.fi/Materiaalit/maatalouden-kehityksen-suunnanmuutos/
Seikka no. 4: Merkittävän mittakaavan kaupunkiviljelyä ja kotitarveviljelyä ei synny niin kauan, kun ruoka on riittävän edullista.
Kotitarvetuotannolla on suuri teoreettinen potentiaali ja moni haikaileekin ns. kaupunkiviljelyn perään. (Kaupungissa ei ole tilaa viljellä ammattimaisessa mittakaavassa: kaupunkiviljely on siksi kotitarveviljelyä kaupungissa.)
Kuva itsensä ruokkivasta kaupungista on kaunis, mutta nykytilanteessa epärealistinen. Niin kauan, kun kaupasta saa edullista ja riittävän laadukasta ruokaa, valtaosa ruoasta ostetaan mieluummin elintarviketeollisuudesta niin kotimaasta kuin ulkomailta. Pienimuotoisen ruoantuotannon vaatimaa raskasta panosta ja sitoutumista ei synny, jos huomattavasti pienemmällä panoksella saa ostettua vastaavan tuotteen kaupasta.
Ulkoilmaharrastukset ovat terveellisiä, mutta tuottamisen näkökulmasta on jopa hieman edesvastuutonta käyttää runsaasti aikaa ja vaivaa johonkin, jonka joku muu lähellä tekee tehokkaammin ja edullisemmin.
Tämä ei ole kannanotto kaupunkiviljelyä ja kotitarveviljelyä vastaan. Kirjoittaja harjoittaa itse kotitarveviljelyä suurella intohimolla ja suuressa mittakaavassa. Kyse on kysynnän ja tarjonnan muuttumattomista laeista. Saatamme kyllä nähdä merkittävää kasvua pienimuotoisessa ruoantuotannossa ja kaupunkiviljelyssä, mutta vain, jos erittäin tehokkaiden (pitkien) ruokaketjujemme kustannukset alkavat kasvamaan.
Seikka no. 5: Maaperän hyvinvointi ei ole pelkästään kaunis korulause, vaan ruoantuotannon seuraavan vallankumouksen ydin.
Lisääntyvä ymmärrys maaperän biologisesta ravintoverkosta, sen mikrobeista, sienirihmoista, juuristoista ja pieneliöiden monimuotoisuudesta, on johtamassa merkittävään murrokseen kotipuutarhoissa, viherrakentamisessa ja maatiloilla.
Olemme tottuneet kohtelemaan maaperää lähes yksinomaan kemiallisena kokonaisuutena, jossa kasvit kasvavat joko paremmin tai heikommin. Tunnemme erittäin tarkasti erilaiset maalajit sekä eri kasvien vaatimat mineraalit ja ymmärrämme orgaanisen aineen, veden ja ravinteiden kierron kemiallisesta näkökulmasta.
Mutta olemme vasta oivaltamassa maaperän elävän ravintoverkon toimintatapoja. Ravintoverkko vaikuttaa itse asiassa olevan varsinainen kasvien terveyden ja kasvuvoiman ylläpitäjä. Voiko olla, että tutut tapamme lannoittaa, muokata maata ja käyttää kemikaaleja kasvien ”suojelemiseksi” toimivat ainoastaan lyhyellä tähtäimellä, mutta heikentävät kasvun edellytyksiä pitkällä tähtäimellä rappeuttamalla elävän maaperän ravintoverkkoa?
Luomu on ollut tärkeä, mutta lyhyt, riittämätön askel tämän tiedon soveltamisessa. Nyt ns. uudistavan viljelyn eri suuntaukset ovat viemässä biologisesti kestäviä tuotantotapoja käytäntöön. https://parastapirkanmaalta.fi/uudistava-maatalous-maatalouden-pienta-parantelua-vai-koko-alkutuotannon-perusteellista-uudistamista/
Osa huomanneet tässä ilmiössä suoran yhteyden ihmisen terveyteen: Olemme samaan tapaan alkaneet tiedostamaan, että monimuotoinen mikrobikanta etenkin suolistossa mutta myös muualla elimistössä toimii immuniteetin ja terveyden perustana. Merkittävä osa lääketeollisuuden tuotteista vaikuttaa jopa heikentävän tätä perustaa ja tuottavan ainoastaan lyhyen tähtäimen hyötyjä.
Tästä seuraa myös kinkkinen kysymys: Onko biologisesti steriilissä maaperässä tuotettu ruoka lainkaan sama tuote, kuin elävässä maaperässä tuotettu?
Maaperän ravintoverkosta voit lukea lisää Ahlmanin sivuilta: https://paja.ahlman.fi/alkutuotanto/maanhoito/
Seikka no. 6: Kestävää kasvinviljelyä on vaikea tehdä ilman kotieläintuotantoa
Tuntuva osa kestävään ruokaan liittyvästä keskustelusta on viime vuosina käsitellyt lihansyönnin vähentämistä ja kasvisten käytön lisäämistä. Perusteita tämän suunnan hyödyille on vaikea kiistää. Monet lihansyöjätkin ovat alkaneet kiinnostumaan lihansyönnin vähentämisestä sekä ostamiensa lihatuotteiden laadusta ja eettisyydestä. Lihankulutus ei silti ole vielä alkanut vähentymään, joskin kulutuksen kasvu on loppunut.
Yllä mainittu maaperän ravintoverkko ja asteittainen irtautuminen teollisista lannoitteista ja kasvisuojeluaineista tuo keskusteluun kysymyksen: miten sitten tuotamme kasveja tulevaisuudessa? Maaperätieteen edistys lupaa paljon. Meillä on vahvoja viitteitä siitä, että kasveja voi tuottaa käytännössä kokonaan ilman lannoite- ja kemianteollisuuden tuotteita. Mutta kotieläinten merkitys nousee samalla uudenlaiseen rooliin. Esimerkiksi lantapohjaiset kompostituotteet ovat elävän maaperän rakentamisen ytimessä. Samoin tilannetajuiset ja älykkäät laidunkäytännöt.
Lue lisää tilannetajuisesta laidunnuksesta käytännössä Pirkanmaalla Maaseudun Tulevaisuus -lehden verkkosivuilta: https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/maatalous/artikkeli-1.1206114
Tuotantoeläinten teollisen mittakaavan kasvatusta nähdään toki niin kauan, kun kuluttajat haluavat sellaisia lihajalosteita syödä. Tämän jälkeenkin tarvitsemme maatilaympäristöissä monenlaisia kotieläimiä hoitamassa miljöötä, muokkaamassa peltoja, tuottamassa lantaa ja kierrättämässä ravinteita.
Seikka no. 7: Ruokahävikin pääsyitä ovat yhteiskunnan vauraus, kotitalouksien pieneneminen ja kasvisten käytön lisääntyminen.
Ruokahävikin vähentäminen on eräs näkyvimmistä pyrkimyksestä ruokajärjestelmän kestävyyden lisäämiseksi. Ruoan ostaminen biojätteeksi ei liene kenenkään mielestä järkevää: silti tuotamme runsaasti hävikkiä kodeissa, kouluissa, teollisuudessa ja ravintoloissa. Ruokajätettä syntyy myös elintarvikejalostamoissa ja maatiloilla. Miksi ruokahävikki on lisääntynyt?
Tutkimusten mukaan ruokahävikki lisääntyy kotitalouksien koon pienetessä ja kasvisten käytön lisääntyessä. Tämä käy järkeen. Isolla porukalla hävikin osuus pienenee. Kasvikset ja vihannekset ovat paljon edullisempia kuin eläintuotteet, joten niiden hävikki ei satu yhtä paljoa. Lisäksi niistä jää yli kuoria, kiviä, siemeniä ja perkuujätettä.
Ruokahävikki liittyy myös yhteiskunnan vaurastumiseen, ei vain ruokakunnan koon pienenemiseen. Hävikki on kasvanut sitä mukaa, kun ruokamenojen osuus on pienentynyt noin 40:stä 10 prosenttiin suomalaisten tuloista. Myös pitkät ruokaketjut saattavat lisätä hävikkiä.
Hävikkiä vastaan tulee toki taistella. Silti, paras tapa vähentää hävikkiä olisi ruoan hinnan nousu ja perhekoon kasvu. Molemmat näistä kehityskuluista liittyvät tilanteeseen, jossa meillä menisi taloudellisesti keskimäärin huonommin kuin nyt. Paradoksaalisella tavalla ruokahävikki on siis hyvän tilanteen symboli ja ruokaturvan symboli.
Lue lisää ruokamurroksesta Parasta Pirkanmaalta -verkkosivustolta.
Kirjoittaja:
Antti Luomala
Projektipäällikkö, AhlmanEdu
Asiantuntijaprofiiliin tästä
Kuva: Freepik